Sitä minä vaan, että.
Istuskelen täällä Münchenin lentokentällä ja odottelen vaihtolentoa Italiaan. Kyseessä on työmatka, joten mitään aurinkorannalla köllöttelyä ei ole tiedossa. Ja tiedättekö mitä? Olen ollut kotoa poissa vasta (?) kahdeksan tuntia ja koti-ikävä on mieletön! Tuleva viikko mennään siis tahdonvoiman voimalla.
Miksi sitä aina vasta tällaisissa tilanteissa oivaltaa, kuinka tärkeitä omat läheiset ovat? Miksei osaa olla kiitollinen ennen kuin vasta silloin, kun se joku puuttuu? Tai olenhan minä kiitollinen, mutta tietänette mitä tarkoitan.
Italy, here I come! Family, I love you! Äiti tulee pian takaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti