Keittiön uudet verhot

Ryhdistäydyin (taas! Harmi, että siihen on niin usein tarvetta...), kävin Eurokankaassa ja hankin keittiöön uudet verhokankaat. Yllätyin positiivisesti, kun sain verhot ommeltuakin viime viikonlopun aikana! Suorastaan jopas jotakin! Kiitos kuuluu kyllä pääosin miehelleni lapsenhoidollisista syistä, mutta myös ihanalle tytölleni, joka jaksoi päivystää aina silloin tällöin äidin vieressä, kun isä ei ollut saatavilla.

Edellisistä verhoista ei ole kuvaa, mutta ne olivat valkoiset kapat. Eli valkoiset verhot valkoista valkoisempaakin seinää vasten. Eli todella väritöntä ja lässähtänyttä. Nyt puhaltaa raitaiset tuulet! Itse olen todella tyytyväinen. Keittiöön tuli ryhdikkyyttä ja maalaistunnelmaa. Mikä parhainta: verhot sopivat väritykseltään keittiöön, mutta myös sohviimme, jotka kuitenkin näkyvät keittiöstä. Nyt nämä kaksi tilaa on siis yhtenäistetty jotenkin. (Pahoittelut rumista kuvista. Aina ei voi onnistua. Varsinkaan silloin, kun kärsimätön lapsi vaatii huomiota itselleen.)

 Ja vähän joulukoristeitakin on jo roikkumassa verhojen naruista. Enää alle kuukausi jouluun! Jouluihmisenä voin sanoa, että ihanaa. Niin ja sitten tietysti:

Kyllä! Oli taas ihan pakko tehdä mutakakkumuffineja... Tällä kertaa suklaakuorrutuksella. Nyt tuli kyllä sen verran makeita, ettei muffareita voikaan enää syödä montaa putkeen, yksi riittää. Mutta nam! silti.

Puikot viuhuen

Olen tässä viime aikoina kunnostautunut käsitöiden parissa ja saattanut loppuun kolme jo kauan keskeneräiseksi jäänyttä käsityötä. Jota kuinkin ihmeellistä! Kaipa se inspiraatio iskee, kun ei pysty mitään uuttakaan aloittamaan, kun kaikki puikot ja langat on kiinni muissa töissä. Tyttökin ottaa sen mittaisia päikkäreitä (2x1½h), että niiden aikana saa jopa jotain tehdyksi. Joulukorttien askarteluun ei kyllä motivaatio/energia riitä, että sorry vaan!

Ensimmäisenä sain valmiiksi huivin, joka piti alunperin valmistua jo meidän häihin eli se tuli valmiiksi reilu kaksi vuotta jälkikäteen. Hups... No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Hääpäivä oli lisäksi niin lämmin, ettei huiville olisi ollut edes käyttöä, joten ei tässä menetetty mitään. Ehkä yksi työn lykkäämistä edistävä tekijä oli se, että ajan kuluessa ei yksinkertaisesti voi muistaa, mihin kohtaa ohjetta on jäänyt. Sen selvittämiseen menikin muutama tovi. Olen kuitenkin erittäin tyytyväinen lopputulokseen ja huivikin valmistui sopivasti viileneviin syysiltoihin!

Sitten löysin kaapin perältä keväällä aloittamani villasukkaprojektin. Typerää jättää sellainenkin kesken, kun niiden tekemiseen menee ehkä kaksi päivää. Tarkoitus oli tehdä sukat isälleni syntymäpäivälahjaksi, jotka siis olivat toukokuussa. Hups taasen. No, isä saa pehmeän paketin jouluna!

Ja sitten ns. hihatin, jonka piti valmistua siihen mennessä, kun raskausmahani alkaa näkyä. No, siitäkin hetkestä on vierähtänyt nyt vuosi... Hihatinta voi kuitenkin käyttää ilman raskausmahaakin ja olin lopputuloksesta positiivisesti yllättynyt. Yleensä, kun neuloo jotain Novitan ohjeen mukaan, siitä tulee kolme kokoa liian suuri ja muodoton lankakasa. Tämä siis tulee kyllä käyttöön! Kovin lämmin se ei ole, mutta hihatin/bolero on mielestäni kuitenkin ajaton vaate ja aina muodissa. Ainakin allekirjoittaneella!

Vielä yksi työ odottaa valmistumistaan. Kyseessä on virkkaustyö ja aloitin sen ennen tytön syntymää. Tarkoitus oli virkata tytön ristiäisiin pitsiliina, mutta mutta... Arvannette lopputuloksen. Ehkäpä sitten tytön rippijuhliin! Liina taitaa todellakin olla ikuisuusprojekti niin kuin niin moni muukin projekti tässä talossa! Ei se mitään. Projekteja pitää olla!

Syntymäpäiväkakku appiukolle

Tämän postauksen tekeminen on kestänyt luvattoman kauan, sillä tein kakun melkeinpä jo viikko sitten. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Anoppini antoi minulle tehtäväksi tehdä appeni syntymäpäivän kunniaksi täytekakun, jos vaikka vieraitakin sattuisi tulemaan. Suostuin ilman muuta, samalla ratkesi lahjaongelma!

 

Kakussa on kuorrutteena valkoista sokerimassaa. Sokerimassasta ovat myös kukkaset ja onnittelulaatta. Kakkupohja on perus kaakaopohja ja täytteeksi kokeilin Pullahiiren suklaatäytettä, joka oli toooodella hyvää. Seuraavan kakkuun on tosin tehtävä täyte kaksinkertaisena.

 Tarkoitus oli leipoa myös isänpäiväksi jotain kivaa, mutta saa nähdä, miten aika riittää! Pienten lasten vanhemmilla pitäisi olla vähintään kaksi pari käsiä ja jalkoja, jotta ehtisi tekemään kaiken mitä on suunnitellutkin...

Kahdenkeskistä aikaa. Koiran kanssa.

Siitä asti, kun tyttö tuli taloon, no oikeastaan jo aiemmin ison vatsan takia, koira on jäänyt vähemmälle huomiolle. Todella surullista, mutta luulenpa myös, että melko tavallista perheissä, joissa on pieni vauva. Olemme säännöllisin ajoin yrittäneet viettää aikaa koiran kanssa, ilman tyttöä. Vähän niin kuin ennen vanhaan. Käytännössä tämä toteutuu niin, että minä touhuan ulkona jotain koiran kanssa ja mieheni hoitaa lasta.

Eilen kävinkin koiran kanssa Helsingissä koirapuistossa moikkaamassa vanhaa tuttuamme Helsingin ajoilta. Koirille oli erittäin riemukas jälleentapaaminen. Ihan uskomatonta, että ne muistivat toisensa vielä reilun kolmen vuoden jälkeen pelkän äänen perusteella (siis meidän koirahan ei hauku... Kröhm...)! Oli ihana katsoa koirien iloa ja samalla turista niitä näitä aikuisen ihmisen kanssa. Varsin virkistävä aamu siis meillä.

 Meillä kesti siis se reilu kolme vuotta sopia tapaaminen ja matkustaa reilu puolen tunnin matka tapaamaan tuttuja. Ehkä seuraavaan reissuun ei mene ihan niin kauan nyt kun kynnys on ylitetty. Koirakin oli ihan naatti koko loppu päivän ja makasi erittäin tyytyväisenä hihnan päässä meidän etukuistilla nauttien syksyisestä säästä.